Tahdon takaisin maalle – ainakin satokaudeksi!
Se iskee pahimmillaan aina sadonkorjuun aikaan. Se saa sormet syyhyämään ja mielen ahdistumaan kaupungin sykkivästä elämästä. Sitä pahentavat maalla asuvien ystävien Facebook-päivitykset, joissa poimitaan, keitetään, säilötään ja tuskaillaan ison marja- ja omenasadon kanssa. Vuosi vuodelta se saapuu aikaisemmin ja syvempänä – ikävä maalle. Kaupunkivuosien aikana olen kyllä keksinyt ikävän karkottamiseen ennaltaehkäiseviä keinoja. Ne toimivat kuitenkin vain laastarina, jonka alla ikävä märkii.
Minä olen asunut onnellisesti eri kaupungeissa reilun kymmenen vuoden ajan. Rakastan elämän tunnetta ja meteliä ympärilläni, sitä kun nähtävää ja koettavaa löytyy joka nurkan takaa. Ihminen ei kuitenkaan koskaan taida olla täysin tyytyväinen, en minäkään. Kun viljapellot lapsuuden kodin ympärillä pohjanmaalla ovat muuttuneet vihreistä rapisevan keltaisiksi ja ainekset syyspiiraaseen noudetaan paljain varpain omalta kasvimaalta, kaupunkilaistuneen ex-maalaisen sydän jättää tuskaisena lyönnin välistä. Kerrostalon yleensä kotoisan pienet neliöt alkavat ahdistaa ja kaipuu havunneulasilta tuoksuvien metsien sekä latomerenä kelluvien peltojen keskelle ottaa puristavan otteen vatsasta. Tahdon takaisin maalle!
Oman maalaistorpan perustaminen ei käytännössä kuitenkaan ole mahdollista. Työni ja elämäni on kaupungissa. Olen myös maalaisen silmin naurettavan kaupunkilaistunut. Tahdon kipaista hakemaan puuttuvat ainekset kokkauksiini kulman takana olevasta kaupasta vaikka yhdeksän jälkeen illalla. Raitiovaunun odottelu kolmen minuutin ajan on välillä ikuisuus. Rosso ja ABC eivät ole mielestäni ravintoloita. Leffaan ja lasilliselle on päästävä fillarilla. Jos joudun viettämään maaseudulla aikaa yksinäni muutamaa tuntia kauempaa, kyllästyn ja alan säikkyä nurkkien naksumista ja kattopeltejä rämisyttäviä tuulenpuuskia.
Silti sisälläni asuu vahvasti maalainen, joka ei ole hipsteri, pissis, huppariaikuinen tai gootti vaan ylpeästi juntti. Koska vanhempani saavat kesäisin elantonsa maasta, olen kasvanut tuoreen lähiruuan ympärillä. Juntista tuntuukin älyttömältä ostaa Alepasta nahistuneita raparpereja hintaan 3 euroa nippu. Silti ne päätyvät ostoskoriin, vaikka kuva lapsuuden kodin pihamaalla rehottavista raparpereista kiusaa mieltä. Onkin keksittävä keinot pitää kalvava maaseutuikävä loitolla.
Kerro sadonkorjuusalasi, varamummo
Yksinkertaisinta on tietenkin ottaa juna alle ja matkustaa maalle. Se toimii yhtä tehokkaasti kuin ystävän lapsen hoito vauvakuumeeseen. Muutaman päivän ajan se on kivaa, mutta omaan elämään palaaminen tuntuu sen jälkeen vielä ihanammalta. Harmi vain, että maaseutua tarvitsee ottaa kuuriluontoisesti viikonloppua pidempi aika, mikäli haluaa tuloksia. Pitkät matkat ja velvoittavat aikataulut ajavatkin umpikujaan, jossa viikonloppuloma maalla parantamisen sijaan ahdistaa. Eihän siinä ehdi kuin miettiä, miten paljon harmittaakaan, kun pian pitää lähteä takaisin kaupunkiin!
Minulla on tähän ongelmaan ratkaisu, joka odottaa toteuttajaansa. Samalla tavalla kuin lapsille voi hankkia varamummon, myös kaukana omista sukulaisistaan asuville kaupunkilaisille pitäisi tarjota mummopalvelua. Jos siis olet punaisen tuvan ja perunamaan asukki jonkun kaupungin läheltä, voit pelastaa maaseutuikävissään rypevät lähikaupunkilaisesi ja saada samalla sadonkorjuuapua marjapalkalla. Minä en varmasti ole ainut kerrostaloasukki, joka tulee mielellään perkaamaan tillipenkit, oppimaan hilloamisen salat ja poimimaan lähimetsien marja- ja sienisadon talteen. Keitän koko talven mehutkin, jos saan palkaksi nuuhkia höyrystyvän mehun tuoksua ja pakata mukaan pari pulloa valmista mehua – pikkukodin minipakkaseen ei enempää mahtuisikaan.
Torit ja ruokapiirit ensiapuna akuuttiin ikäväkohtaukseen
Kaupunkilaisten tuoreiden vihannesten, hedelmien ja marjojen kaipuuseen lohdutustaan tarjoavat torit ja kauppahallit. Mutta jos tahdon ehtiä torille ilman lintsaamista duunista, joutuisin tekemään sen aamuvarhaisella. Laiskuus ja rauhallinen aamupala vie voiton, oma vika siis. En myöskään pidä siitä, että suurin osa torimyyjistä tarjoaa kojuissaan tukusta tai muiden välikäsien kautta hankittuja tuotteita. Haluan ostaa ruokani ihmiseltä, joka on itse kylvänyt siemenet ja istuttanut taimet sekä mukulat keväällä ja ehkä aamulla ennen torille lähtöä poiminut osan sadosta myytäväksi torikojussaan.
Ilman välikäsiä tuoretta ja hyvää ruokaa koti-ikävään saa kätevästi ruokapiirien kautta. Itse olen silloin tällöin tilannut luomuisen yllätyspaketin ovelleni odottamaan Labbystä (Tamy toimii Tampereella, turkulaiset voivat kääntyä Turun yliopiston luomupiirin puoleen ja jyväskyläläiset taas esimerkiksi voivat kysäistä rinkipaikkaa JYY:n luomuruokapiiristä). Olen kuitenkin niin valitettavan impulsiivinen, että en voi sanoa, mitä ruokaa tahdon kokata viikon päästä sunnuntaina. Siksi kerralla hankitut isot tuoreruokakuormat tuntuvat ahdistavan keittiöluovuuttani. Kun olisi oma kasvimaa, voisin kerätä ainekset suoraan sieltä mielihalun yllättäessä, vaikka keskellä yötä!
Oma kaupunkipuutarha säkissä
Olen kokeillut multasormisyyhyyni parvekepuutarhaa, mutta se on sama kuin pesisi mattonsa harjan ja mäntysuovan sijaan painepesurilla. Hoitaa kyllä hommansa, mutta fiilis on valju. Olen jo usean kesän ajan yrittänyt saada vuokrattua viljelypalstaa Helsingin kaupungilta, mutta jotkut muut onnekkaat köllöttelevät tälläkin hetkellä tiluksiensa pientareilla porkkanoiden kasvua tarkkaillen. Onneksi tänä keväänä huomasin juuri oikeaan aikaan Dodon hakevan uusia kaupunkiviljelijöitä. Vihdoinkin mullantuoksun kaipuuseen vetoava hakemukseni meni läpi ja sain säkkiviljelmäpaikan!
Moni muukin oli kaivannut multaa kynsiensä alle, kun Dodon viljelysäkkikausi startattiin Helsingin Kalasatamassa toukokuun lopussa.
Säkkiviljely on ihanan rouhea yhdistelmä kaupunkia ja maaseutua. Omat säkkini ovat Kalasatamassa, joka on tällä hetkellä välitila-aikaansa elävä rakennustyömaa. Lailliset graffitiseinät ja sorakasat antavat mahtavaa kontrastia vihreyttä pursuaville säkeille. Siementen harras kylväminen toimi kuin meditaatio, vaikkakin teimme viljelijäystävieni kanssa perusmokan: ahneuksissamme kylvimme säkit ihan liian täyteen. Hieman marja- ja vihannestilallisten tytärtä nolotti myös siinä vaiheessa, kun säkkejä peratessa ei tiennyt varmasti repikö irti retiisin vain rikkaruohon.
Elokuussa tiluksilla onkin jo vihreämpää. Kauempana sijaitsevat viljelykset toimivat melkein yhtä hyvin kuin koira – ulos on lähdettävä, vaikka ei aina huvittaisikaan. Pyörälenkki kaupunkikasvimaalle tuo kunnon lisäksi maistuvia etuja.
Hyvin säkit kuitenkin ovat tuottaneet satoa ja viljelyksiä on hoidettu, paijattu ja ihailtu kuin surusilmäistä koiranpentua. Nyt uskaltaisin ehkä kokeilla myös sissiviljelyä, eli kasvimaan perustamista julkiselle paikalle, joka ei sillä hetkellä ole hyötykäytössä. Ensimmäisenä kaupunkiviljelykesänäni tuntui kuitenkin helpommalta, kun joku hoiti maksua vastaan paikan, säkit, mullat ja vesitankin täytön.
Silti jonnekin asfaltoituneen sydämen alle piilotettu maalainen tahtoo kasvimaan, jonne voi kipittää suoraan keittiöstä. Mutta myös ratikkapysäkille täytyy päästä säntäämään yhtä vaivattomasti. Olenko yksin kaipuuni kanssa, onko siellä muita maaseutuikävän kanssa taistelevia?
Kuvat: VMV ja Hanne
Dodo, Kaupunkiviljely, Maaseutu, ikävä maalle, ruokapiirit, sadonkorjuu, satokausi, sissiviljely, säkkiviljely | in Ruoka, Trendit, Yhteiskunta |
Reader Comments (5)
Hauska teksti. Mulla on kyllä aika samat fiilikset. Asun isossa kaupungissa ja voi kun harmittaa kun ruokablogeissakin ne poimii ulkoa sitä ja tätä ja mie voin vaan ostaa jotain punaherukoita 2e pikkuruinen rasia. Ja kotona asuvat sisarukset syö mansikoita ähkyyn asti, kun täällä ne ei edes maistu miltään.
Oma puutarha ja kasvimaa houkuttais. Tällä hetkellä ikkunalaudalla kasvaa basilikaa - ei mulla ole edes parveketta. Vuokrattu viljelypalsta voisi toimia, mutta toisaalta...jos kaikki meneekin pilalle ja kaikki vaiva ja raha on hukkaan heitetty. Eikä se ole edes omalla pihalla vaan joka kerta pitaisi vaivautua fillaroimaan ties minne päin kaupunkia.
Puutarha julkisella paikalla kuulostaa vähän epäilyttävältä - eikö kaupungissa ole turhan paljon saasteita jotta siellä voisi kasvattaa ruokaa?
Luulen että itselleni ratkaisu on muuttaa lähiöön. Lähiöt ovat usein kauniita ja saat parempaa elämänlaatua halvemmalla. Usein itse kaupunkiin myös pääsee lähiöstä junalla muutamassa minuutissa.
Onneksi pääsen pian käymään maalla vanhempien luona!
Maria: En siis ole yksin, meitä maaseudun perään märehtijöitä on muitakin! Itsekin selailin just tulevaa juttua varten ruokablogeja ja voih, siellä ne onnekkaat häärii omissa puutarhoissaan.
Mä suosittelen kyllä viljelypalstaa – se on paras tähän asti keksimistäni keinoista. Saa möyriä mullassa jo alkukeväästä lähtien! Riskit siinä toki on, mutta niihin on maanviljelijän (kyllä myös säkkiviljelijää voi sillä nimellä kutsua, köh….) totuttava. Tänä kesänä sato on ainakin ollut mieletön!
Olen kelaillut myös tuota saaste asiaa kaupunkiviljelyn kanssa. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että jos vetelen harmittavan usein myös torjunta-aineissa uitettuja ostovihanneksia, on kaupungissa luomuviljelty lajikaveri kuitenkin parempi vaihtoehto itselleni.
Upeaa, jos sinä koet lähiöt omaksesi. Mulla taitaa olla vähän liian joko-tai -asenne. Joko keskellä säpinää tai korvessa. Mutta saas nähdä, mihin tämä multakaipuu vielä viekään.
Minäkin lähden ihan pian käymään vanhemmilla maalla, ihanaa! Nautitaan niistä hetkistä kaikilla aisteilla!
Tampereella toimii Tamyn luomuruokapiirin lisäksi myös ainakin Luomulaatikko-niminen yritys, jolta voi tilata kauden kasviksia ja hedelmiä kotiovelle: http://www.luomulaatikko.com/index.html
Itselläni ei ole siitä vielä kokemuksia, Tamyn luomuruokapiiristä sen sijaan kyllä. Tosin piiri on suurimman osan kesää tauolla ja talvikaudella valikoima painottuu enemmän kuivatuotteisiin. Vihanneksista ainoastaan juureksia ja sipuleita taitaa olla valikoimassa läpi vuoden.
Haaveilen myös viljelypalstasta, pihasta tai edes parvekkeesta! :) Marialle tiedoksi, että viljelyssä tärkeintä on ymmärtääkseni maaperän puhtaus, eli kunhan valitsee paikan jossa maa ei ole saastunutta, ruokaa voi ihan hyvin viljellä myös kaupungissa.
Ihanaa, en ole ainoa, joka aina satokauden alussa hinkuu maalle, kun kuulee äidin kertoilevan puhelimessa mustikoista, sienistä, puolukoista, itse kasvatetuista tomaateista ja kurkuista. Harkitsin tänä keväänä jo puoli tosissani, että ehdottaisin taloyhtiölle, että ostettaisiin pihalle kasvihuone. Mulla onkin tapana mennä maalle mahdollisimman tyhjin käsin ja palata kädet satokauden herkkuja notkuen takaisin.
Muutes, noi kesäkurpitsat Hannen sylissä on ihan mahtavan näköisiä!
Ps. Tiedättehän satokartan (www.http://satokartta.net/) "Satokartta on kartta Helsingin puistoissa, joutomailla ja metsiköissä kasvavasta ruoasta. Jokamiehenoikeudet ulottuvat kaupunkiinkin ja niiden ulottuvilla ovat puistojen luumut, tyrnit, omenat, pähkinät ja muiden ruokapuiden ja -pensaiden sato."
Luna, onneksi noita luomuruokapiirejä alkaa löytyy melkein joka kylän nurkalta! Maaperän puhtaus kaupunkiviljelyssä on hyvä lisäys. Esimerkiksi säkki- ja laatikkoviljelyssä multa hankitaan itse, joten sen laadusta voi olla paremmin perillä.
Caitia, muakin on lohduttanut, kun olen huomannut, että en ole yksin. Ja hei, toi idea kasvihuoneesta taloyhtiön pihalle on ihan mainioin! Ehdota sitä ihmeessä! Ei kai siitä iso lasku tulisi, jos innokkaita viljelijöitä löytyy? Ja superpaljon kiitoksia satokartta-linkistä. Luin asiasta Hesarista, mutta lehtienkeräys oli nopeampaa kuin mun aivojen toiminta. Ja googlauskaan ei oikein tuntunut toimivan. Mutta onneksi Uudella Mustalla on niin ihania lukijoita, että heiltä löytyy aina lisätietoa!