Miksei ekoilu voi olla pelkkää poppia ja Pokémonia?

Olen lukenut tai vähintään hypistellyt kevään aikana melko montaa ekologiseen elämään liittyvää kirjaa. Ekopop kuitenkin jotenkin pomppasi joukosta esiin. Ensinnäkin nimi on niin hyvin markkinoitu. Ekopop. Siis ekologista ja trendikästä; ajan hermolla, yksinkertaisesti vaan niin - pop! Mikä siis näyttää alkuun myös Pokémon-keräilyn, onnellisuuden ja ekoelämän hataralta yhdistämiseltä, eli toisaalta joltain tosi teennäiseltä. 

Mutta sisältö ei ole niin teennäinen kuin nimi. Se on äärimmäisen henkilökohtainen oppimistarina, ja siksi niin kiinnostava. Ja siksi tarinaa on helppo verrata omaan elämään. Kertomus on niin tosissaan, 23-vuotiaan koko sydämellä, tietämyksellä ja heittäytymiskyvyllä kerrottu tarina elämänmuutoksesta, että on pakko arvostaa. Pokkaa riittää, vaikka kirjoittaja myöntää olleensa koulukiusattu milloin mistäkin asiasta, jotka osaa nyt kääntää hyveiksi. 

Kirja on virallisesti Tom Henrikssonin ja Leo Straniuksen yhteistuotantoa, mutta käytännössä se on kisälli-Henrikssonin tarina mestari-Straniuksen oppien seuraamisesta.

Jos kaikki innostuisivat ekoelämästä yhtä paljon kuin Henriksson pienenä Pokémoneista, maailma olisi äkkiä pelastettu. Henriksson kysyykin, miten ekoilusta saisi yhtä kiinnostavaa ja motivoivaa kuin Pokémonit, poppi tai vaikka partio. 

En ole ihan vakuuttunut, että Henriksson olisi tässä mitään aitoa elämänmuutosta tekemässä, vaan ennemminkin lyhytaikaista ihmiskoetta. Hän kertoo olleensa "masentunut mitättömyys", joka otti Leo Straniukseen yhteyttä, koska halusi kirjoittaa "Leo Straniuksen kasviskeittokirjan". Ja koska ylipäänsä halusi vaan kirjoittaa kirjan. Tämä näyttää olevan hänelle vain yksi projekti muiden joukossa. Hyvä esimerkki on, että Henriksson kertoo perustaneensa puolileikillään IRC-galleriaan aikanaan ryhmän Youth Against Japanism. Ja aika pian sen jälkeen innostuneensa superpaljon kaikesta mahdollisesta japanilaiseen kulttuuriin liittyvästä.

Mutta ei se mitään: ekoherätykseen liittyvät oivallukset ovat silti aitoja. Innostus on aitoa. Aitoutta kyllä lisäisi, että keskustelu jatkuisi, mutta nyt niin ei ole käynyt ainakaan kirjan tai Henrikssonin omassa blogissa. Mutta ”Tomppa” taitaa olla jo seuraavan projektin kimpussa. 

Vaikka monikin nyt kokisi jonkunlaisen Pokémon-henkisen innostuksen kirjaa lukiessaan, perusongelma pysyy: kukaan ei oikein tiedä, miten kiire ilmastonmuutoksen torjunnalla on. Mutta toki jos asiaan voisi suhtautua kuten tietokonepeliin, olisihan se nyt hiton paljon motivoivampaa kuin autolla ajamisen ja juuston syönnin hiilijalanjälkien luetteleminen. Varsinkin niille kirjoittajan kaltaisille skeittarinörteille, joille kirja ehkä kuitenkin on enemmän suunnattu kuin itselleni.

Henriksson kertoo, kuinka hän muuttui lihaa syövästä skeittarista vegaanimaratoonariksi henkisen gurunsa Leo Starniuksen perässä muutamassa kuukaudessa. Herätysmatkallaan hän tapaa useita muitakin oppi-isiä ja -äitejä ja ammentaa heiltä eko-oppia. Ja harhailee välillä antiikin historiassa ja japanilaisessa pop-kulttuurissa. Hämmentävästi Henrikson saa yhdistettyä kaikki vanhat kiinnostuksen kohteensa uuteen ekoherätykseensä.

Monet pitävät ekoilua mukavan ja yltäkylläisen elämän vastakohtana, mutta ei Henriksson. Hän uskoo, että eko ja onni voivat tulla samassa paketissa (olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä mies on 15 vuoden päästä). Kyynikko minussa rakastaa tällaista idealismia!

Siinä on toki perää, että arvojensa mukaisesti eläminen toki tuo tyytyväisyyttä.

Kirjan rakenne on sekin kopioitu Henrikssonin vanhoista harrastuksista, Pokémon-animaatioiden salimerkeistä ja partiolaisten kisälli- ja mestarimerkeistä, jotka on sovellettu eko-elämän ”suoritusmerkeiksi”. Kuulostaa melkoiselta etusormen heiluttelulta, mutta merkkien vaatimukset toimivat lähinnä yhteenvetotyyppisinä muistilistoina kappaleiden lopussa.

Kirjan julkistustilaisuudessa Leo Stranius kehui, kuinka Tom (kirjassakin esimerkiksi Himanen ja Haavisto ovat ihan Pekkoja vaan) on paljon gurumpi kuin hän, jolta meni vegaanimaratoonariksi (vai maratoonarivegaaniksi) ryhtymiseen kolme vuotta kolmen kuukauden sijaan. Molemmat kyllä referoivat heikkouksiaan avoimesti, kuin todistaakseen, että kodittomasta, ketjupolttavasta amiskundista voi tulla äärimmäisen kurinalainen ammattilaismaailmanparantaja (=Staranius).

Nyt on pakko listata, että mitä minä kirjaa lukiessani ajattelin eli tsekata, opinko oikein mitään. Tässä:

1. Jos jotain hauskaa tulee mieleen, se pitää vaan toteuttaa. Maaliskuussa 2010 Henriksson ehdottaa Straniukselle kirjan tekemistä. Nopeasti idea jalostuu elämäntapamuutoskirjaksi ja eko-oppaaksi, ja julkaistaan jo 14 kuukautta myöhemmin. Maailma on täynnä hyviä ideoita ja niiden keksijöitä, mutta aika harva ryhtyy niitä oikeasti toteuttamaan.

2. Idealismi ei ole kuollut. Jos ei muuta, idealismi saa aikaan ainakin innostusta ja hyvää mieltä, eli tärkeitä asioita.

3. Hyvä että jotkut friikahtavat totaalisesti johonkin. Hyvä että diplomaattinen skeittarinörtti friikkaa juuri ekojeesusteluun. Yllättävät yhdistelmät saavat muutkin ravistelemaan omaa ajatteluaan.

4. Hyvä kasvisruoka on oikeasti hyvää. Ei kannata yrittää vegaaniksi ryhtymistä kirjan ohjeilla, anteeksi nyt vaan. Kasvissyönti on taatusti kivempaa kuin kirjan ruokaohjeista voisi päätellä.

Blogeja: 

• Tom Henriksson
• Leo Stranius
• Ekopop