Vanhat haasteet

Ystävät ja kylännaiset! Suuntaan vanhoihin haasteisiin: elämäni toinen äitiysloma alkaa tänään. Mietin pitkään, mistä kirjoittaisin tämän jäähyväisjutun. Joka toivon mukaan ei ole jäähyväisjuttu. Päätin kirjoittaa sen elegantisti aiheesta minä kategoriassa Off topic.

Näytän täällä Uudessa Mustassa elämästäni lähinnä kuluttajapuolen muutamalla hajanaisella ajatuksella höystettynä. Epävirallista elämääni esittelen henkilökohtaisessa blogissani, jonka sain työkavereilta äitiyslomaläksiäislahjaksi vuonna 2006. Siitä tuli henkireikäni, kun äitiys ei ollut ihan sitä, mitä ohjekirjassa luvattiin. Muutama sananen siitä.

Nainen lähtee äitiyslomalle - laskeutumaan äitiyteen - juhlallisissa tunnelmissa. Hänen elämässään alkaa uusi merkityksellinen aikakausi. Naisen on nyt luotava nahkansa uudenlaiseksi ihmiseksi, jonka arvomaailma on kirkastunut. Hänestä tulee äiti, pyhä käsite, jopa missio, jota määrittelee lapsi ja lapsen paras. 

Joiltain naisilta tämä temppu onnistuu, yrittämättä. Joiltain ei. Minun näkökulmastani koko äitiysloma oli huijausta. Sen lisäksi, että lomalla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, unelmieni äitiys oli lakisääteisen 105 päivän urakasta kaukana. Äitiys on törkeän subjektiivisen tulkintani mukaan paljon muutakin kuin pakollinen vaipanvaihto- ja imetysajanjakso. Se on ihmissuhde. Aloin tuntea äitiyttä vasta kaksivuotiaan kanssa.

Toukokuun toisena sunnuntaina lähinnä hävetti. En osannut nautia siitä, että mielekäs työni vaihtui 24/7 huonepalveluksi surkealla palkalla. Tai siitä, että ainoa (mykkä) duunikaverini antoi palautetta naama punaisena karjumalla. Tai että lounastaukoni koostui haaleasta teekupillisesta kolmen maissa. Ainoa mitä ansioluettelooni saatoin lisätä, oli pimeässä, äänettömästi ja yksikätisesti toimiminen. Kylmien faktojen valossa olin vaihtanut osaamiseni ja ihanat työkaverini mustaan pekkaan.

Naistenlehtien mukaan kyseessä oli elämäni ihanin aika. Täytin neuvolassa äidin jaksamista käsittelevän lomakkeen niin kuin se kuuluu täyttää, ellei halua diagnoosia. En ollut masentunut. Olin järkyttynyt. Jaoin kokemuksiani elämäni supistumisesta neljän seinän sisään blogissani. Löysin kohtalotovereita. En ollut ainoa äitiysmaailman parrakas nainen.

Rakastan työtäni vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta uskon selviäväni vähän tyylikkäämmin. Tiedän, että kaipaan aikuista seuraa muuallakin kuin muskarissa. En yritä repiä motivaatiota pinsettiotteesta tai kakan koostumuksen tarkkailusta. Haluan tonkia energiajätelaatikkoa, vääntää rautalankaa Pauli-Aalto-Setälälle ja yrittää ymmärtää, miksi helvetissä ihminen tarvitsee monia omena-logolla varustettuja ruutuja. Hurraan ihan mielelläni hoivoviettikisoissa paremmilleni sivustakatsojana. Siksi aion jatkaa kirjoittamista. 

Aikatauluista en tiedä. Enkä siitäkään, onko jutuissani päätä, häntää vai pelkkä umpisuoli. Luotan siihen, että virkaa tekevän tuottajan paikalle siirtyvä Terhi kertoo sen.

Palataan!