Hetki, jolloin tavarasta tulee rasite
Terhi Upola
Yksi parhaista asioista joulussani oli se, että sain niin vähän lahjoja. Yritin sopia lahjattomuudesta tai aineettomista lahjoista etukäteen, mikä onnistui yli odotusten.
Koen saavuttaneeni jonkinlaisen tavaran kylläisyyspisteen, ja arkihavaintojeni mukaan niin on tehnyt moni muukin ikäiseni. "Hei vaan kaikki, olen Terhi, 32 vuotta, ja minulla on tavaraähky."
Väitän, että suomalaiset saavuttavat aina vain nuorempina sen lakipisteen, jonka jälkeen sitä tuntee omistavansa niin paljon tavaraa, että kamasta on pakko alkaa pyrkiä myös eroon. Pisteen, jonka jälkeen esimerkiksi lahjaksi saatu tavara aiheuttaa lähinnä paniikinomaista pohdintaa siitä, että mihin hittoon tuonkin sijoittaisi. Kyse on tietysti tilan ja tavaran suhteesta.
Harvat potevat tavaraähkyä vielä kotoa poismuuttaessa; silloin kelpaa kuluneemmatkin kipot ja kupit sukulaisten nurkista. Yhä nopeammin kaikki tarpeellinen ja enemmänkin alkaa löytyä kaapeista.
Ja yhä vikkelämmin on pakko alkaa keksiä (teko)syitä, miksei voi ottaa enää yhtään perintövaasia kaappeihinsa. (Yksi parhaista kuulemistani kieltäytymisistä perintötaulujen vastaanottamiselle on, että "ne eivät varmastikaan pääsisi arvoiselleen paikalle." Suosittelen!).
- Nuorimmat asiakkaat ovat parikymppisiä, kertoo työkseen toisten tavaroita järjestelevä ja poisheittävä ammattijärjestelijä (professional organizer) Maria Laitinen. Laitisen mukaan tavarapaljous kaatuu päälle erityisesti monilla 35-40-vuotiailla, jotka eivät ole enää muuttamassa isompiin asuntoihin, mutta joilla kaapit ovat jo täynnä. Heillä toisaalta alkaa olla jo rahaa hankkia ammattiauttaja raivaustalkoisiin.
- Kaikki, myös alle kolmikyppiset kokivat omistavansa liikaa tavaraa, tutkija Anna-Riitta Lehtinen kertoo niistä 53 suomalaisesta, jotka osallistuivat syksyllä Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimukseen siitä, mikä on kohtuullinen minimimäärä tavaraa yksinasuvalle, perheelle tai pariskunnalle.
Professional organizer Anne te Velde-Luoman mukaan nykymaailman tavarapaljous on iskenyt nopeasti ja yllättänyt kaikki.
"Vielä 60 vuotta sitten Suomessa pelättiin, että kuolemme nälkään. Sen jälkeen sokeuduimme yltäkylläisyydestä, mutta nyt eletään heräämisvaihetta", te Velde-Luoma sanoo Huili-lehdessä.
Te Velde-Luoma uskoo, että kasvava osa ihmisistä alkaa vähentää kulutustaan. "Tässä välivaiheessa on ehkä pakko heittää jopa roskiin. Kuten alkoholisti kaataa loppuviinat viemäriin aloittaessaan uuden elämän."
Eli välivaiheessa siihen, kun meillä on uusi, vähäroinaisempi elämä? Ilmeisesti, mutta sellaiseen elämään pääseminen vaatii kyllä näinä aikoina melko tietoisia päätöksiä, mielenlujuutta ja asennemuutoksia. Te Velde-Luoman alkoholivertaus on monella tavalla osuva. Jotkut pystyvät kohtuukäyttöön, joiltakin krapulan ikävyys unohtuu päivässä ja toiset joutuvat lopettamaan kokonaan, jotta homma pysyy hanskassa.
Te Velde-Luoman mielestä ei ole mikään ihme, että vanhempamme eivät ole opettanut meitä karsimaan, lajittelemaan tai valikoimaan, koska he itse ovat eläneet ison osan elämästään taloudellisesti niin paljon meitä niukemmin.
Käytännön vinkkejä: lahjakielto ja muutto pienempään kämppään
Suurin osa kolmikymppisistä tuttavistani, joilta kysyin tavarakylläisyydestä, tunnisti heti, mitä tarkoitan. Monet ovat kehittäneet konkreettisia selviytymiskeinoja oman tavaratulvansa hillitsemiseksi:
Anna, 30, kertoo tavarasta kieltäytymisestä tulleen ikään kuin pelin, kun hänen kaksi sukulaistaan kuoli lyhyen ajan sisällä, ja molempien asunnot piti tyhjentää vuosikymmenien aikana kertyneestä tavarasta: ”Esimerkiksi äiti soitti ja sanoi, että olisi nyt tuomassa mummun vanhaa ompelukonetta meille. Jotta tämä ei tapahtuisi, oli n. 10 sekuntia aikaa joko keksiä syy, miksei ompelukone voisi tulla meidän kotiimme. Vaihtoehtoisesti piti keksiä joku parempi paikka, mihin sen voisi viedä. Jos ei keksinyt, niin se oli vähän niin kuin game over ja joutui ottamaan tavaran vastaan.”
Katja, 36, on kieltänyt tavaralahjojen antamisen itselleen. Jos joku sukulainen sellaisen kuitenkin hankkii, hän yksinkertaisesti kieltäytyy ottamasta sitä vastaan.
Päiville, 33, tavarasta tuli ongelma, kun hän muutti miehensä kanssa omakotitaloon: ”Sukulaiset kantoivat selkä vääränä meille lisää tavaraa omista nurkistaan tyyliin 'kun teillä on nyt tilaa, niin ota nämä mummon perintöastiat'. Entiseen asuntoon verrattuna lisätilaa oli paljon, mutta edellisessä kodissa koettu tavarakaaos ei hävinnyt minnekään. Johtopäätös: minkäänlaista tavaramäärää ei saa hallittua pelkän tilan avulla, vaan se vaatii karsintaa, ajatustyötä ja jatkuvaa pohdintaa siitä, mitä haluan omistaa ja tarvitsen.”
Päivi on muuttamassa miehensä kanssa nyt toiselle paikkakunnalle, ja tavarakaaoksen hallitsemiseksi tietoisesti pienempään asuntoon. Myös Päivi kertoo tehneensä lähipiirissä todella selväksi, miten paljon hän arvostaa vaikka omatekoisia herkkuja tai saippuaa joululahjana.
Paulin, 36, tavarahamstraus päättyi yhtäkkiseen ahdistukseen kirppiskierroksella. ”Viime kesänä tuli ihan totaalinen kyllästyminen tavaraan, vaikka kirppiksillä kiertäminen oli aiemmin ollut lempiharrastuksiani. Tajusin, etten tarvitse enää yhtään mitään, enkä halua enää yhtään turhaa tavaraa kotiin.”
Pauli sanoo kuitenkin kaipaavansa kirppismetsästyksestä tulleita onnistumisen tunteita:
”Aiemmin sain elämyksiä, kun löysin Kuolleet sielut 2 eurolla tai Tarkovskin elokuvan 3 eurolla. Ehkä ihminen on vaan luonteeltaan keräilijä ja hamstraaja.”
Erittäin hyvä pointti: metsästyksestä saa kiksejä, mutta tavara menettää nopeasti viehätyksensä. Tarkemmin sanoen tavaran hankkimisesta saatu mielihyvä katoaa kuudessa viikossa, väittävät te Velde-Luoman kirjassaan siteeraamat tutkimukset.
Kuvat: Kierrätyskeskus, Wikimedia Commons: Lucky Louie, Kenneth Jorgensen
Reader Comments (9)
Mäkin koin tänä vuonna havahtumisen tavaranpaljouden suhteen. Yksi suurimmista tavaramääristä löytyy 3-vuotiaan poikani huoneesta, enkä ole asiasta kovinkaan innoissani. Ensi vuodeksi meinaankin haastaa itseni ja perheeni ja pyrin olemaan ostamatta mitään turhaa. Tai no, neljännesvuosittain sallin itselleni repsahduksen, mutta muuten meinaan pysyä tiukkana.
Vielä kun saisin erään sukulaisen ymmärtämään, etten todellakaan kaipaa (enempää) turhaa roinaa nurkkiini pyörimään.
Samma, meillä on sama tilanne - lasten lelut ja "krääsä" on kyllä aika hyvin ympäri kotia. Miten leluja kertyykin niin paljon.. ei joulu tai synttärit kuitenkaan ole usein.
Luopumisesta tuleekin yllättävän helppoa ja kevyt olo:muutin omakotitalosta(asuttiin 23v)poikani kanssa ensin muutamaksi kuukaudeksi vuokrakaksioon ja 1,5 kk sitten löytyi uusi koti kerrostalosta.Lappuja kauppojen ilmoitustauluille ja hups vaan,kun huonekalut jne löysivät uudet kodit.Astioita kirppikselle(hyvin näyttää pärjäävän ilman NELJÄÄ täydellistä serviisiä Pentikkiä ja Arabiaa),kuten muukin irtosälä-oma turhake onkin jonkun muun tarvike.Uusi koti kierrätetyillä ja kunnostetuilla huonekaduilla sisustettu,ei ole huonekaluhalleissa käyty.Joululahjoistakaan ei tullut ähkyä,urheiluhierontalahjakortteja ja rahaa pojille,itse sain ruokalahjoja.Mutta 48 vuotta meni ennenkuin aloin oppia,joten kaikilla on toivoa!Ähkytöntä uutta vuotta kaikille!
Hyvä meno Sari, muutto siis pakottaa luopumaan ja karsimaan. Hyvää uutta vuotta myös!
Itse olen saanut osan tavaramääristä jo hallintaan (kirjat, vaatteet, asusteet, astiat, lehtivuoret...), mutta vielä on skarpattavaa joillakin osa-alueilla. Olen kuitenkin ajatellut, että norsu syödään paloissa: jos ei kerralla onnistu niin edetään vähän kerrassaan ja sillä aikaa iloitaan saavutetuista tuloksista.
Olemme juuri muuttaneet ensin 80 neliöstä 63 neliöön ja sen jälkeen 56 neliöön. Opettavaista, ja huomaan miten vaikeaa on luopua pienistäkin esineistä. Noissa esineissä on usein jokin tarina ja se muistuttaa jostakin henkilöstä. Kuitenkin tavaran uudelleen jakamisella voi antaa tuon mukavan muiston uudestaan. Totuuden nimissä on paljastettava, että vuokrasimme autotallin ylimääräisen tavaran säilyttämiseen. Siellä voisi pitää keväällä koti-kirppiksen. =)
Anna: Mulle vaikeinta onkin luopua jo hankituista tavaroista niiden tunnearvon takia. Tämän takia yritän ensin taklata sen, ettei talouteen tulisi mitään uutta ja josko sitten jossain kohtaa pystyisin myös luopumaan vanhasta.
Muutettiin miehen kanssa 35 neliön yksiöstä omakotitaloon ja parin vuoden jälkeen omakotitalo on aivan täynnä mitä ihmeellisintä roinaa. Heti kun kesä koittaa, roudaan kaiken turhan tavaran sisältä pihalle ja kutsun kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat käymään ja ottamaan mitä tarvitsevat. Loput kirpputorille ja kierrätyskeskukseen.
Sari: sama juttu: päätin, että pidän yhden hyvän kahviastiaston, ja muut saavat uuden kodin. Minähän olen vasta 32, ja silti niitä on kertynyt (mm. sukulaisilta).
Anna ja Samma: isoin juttu on juuri tuo ajatustavan muutos. Luopumisessa on loppujen lopuksi kyse tunteista sekä tottumuksesta, koska on niin vähän asioita, joita ihminen todella tarvitsee. Itse huomaan myös käänteisesti tuon ns. kuuden viikon säännön ja itse asiassa se menee yleensä nopeamminkin: jos luopuu jostain, ei kohta enää muistakaan sen olemassaoloa eikä sitä osaa enää kaivata.