Porua spårasta

”Uusi raitiovaunu ei ole hyvää muotoilua”, kirjoittavat Jukka Rautiainen ja Mikael Silvanto Hesarin Vieraskynässä 17.6.2012. He kritisoivat Helsingin tulevien raitiovaunujen muotoilua kantikkaaksi, tunkkaiseksi ja vanhanaikaiseksi; sisätiloja jopa vaarallisiksi. Samalla he osuvasti ja oikeutetusti nostavat esiin sen, että julkinen liikenne on osa julkista kaupunkikuvaa, ja sen estetiikalta ja toiminnallisuudelta voi ja täytyy vaatia tasokkuutta.

Parjattu raitiovaunu on nähtävillä Kaapelitehtaalla Hi Design 2012 –näyttelyssä, joten päätin käydä katsastamassa, mistä kenkä puristaa. Että onko vaunu todella niin susiruma vai olikohan kirjoituksen taustalla sittenkin vain jokin katkera design-kissanhännänveto.

Ulkoa päin vaunu ei minusta ollut paha, jopa jollain tavalla ihan symppis sammakkomaisine keuloineen. Olihan se vähän kirveellä veistetyn näköinen, jos nyt metallia voi kirveellä veistää, mutta en nyt sanoisi sitä mitenkään silmiinpistävän kamalaksi.

Mutta sitten hyppäsin vaunuun sisälle – ja allekirjoitin kritiikin saman tien. Sisätilat olivat jotenkin tosi kolhot ja ahtaat. Limittäin aseteltuihin penkkeihin oli hankala päästä istumaan vierekkäin, ja istuinkorokkeisiin moni vielä kompastuu. Äänimaailmasta ja valaistuksesta oli tietysti vaikea sanoa mitään, kun vaunu seisoi paikoillaan sisätiloissa, mutta jotenkin päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että tässä sitä istutaan jonkin 70-luvun tieteisleffan lavasteissa. Jos jotain positiivista pitää hakea, niin istuimien kankaiden kuvio oli ihan hauska, vaikkakin väriltään ankea.

Olisi jännä tietää, miten raitiovaunusta tuli kökkötraktori. Enkä nyt tarkoita sitä, että uuden raitiovaunun epäonnistumisella tarvitsisi mässäillä ja jälkiviisastella, vaan ennemminkin siltä kantilta, että miten tulevissa kaupunkikuvaan vaikuttavissa hankinnoissa onnistuttaisiin paremmin. 

Rautiainen ja Silvanto syyttävät lopputuloksesta paitsi muotoilijan taidonpuutetta myös päätöksentekijöitä, jotka eivät ymmärrä muotoilua ja jotka hinnan perusteella valitsivat väärän toimiston. Lisäksi he peräänkuuluttavat suomalaiseen muotoiluun rakentavaa keskustelua. Kuulkaas Rautiainen ja Silvanto, nyt olisi oiva tilaisuus rakentavaan keskusteluun: Mitä neuvoja te muotoilun ammattilaisina antaisitte ensi syksynä valittaville kaupunginvaltuutetuille, jotta he osaisivat päätöksenteossa ja budjetoinnissa huomioida muotoilun merkityksen? Minkälaisia vaatimuksia kannattaa kirjata tarjouspyyntöön, jotta lopputulos edustaisi hyvää muotoilua? Mitä kysymyksiä heidän kannattaisi kysyä valmistelevilta virkamiehiltä? Ja nyt tarkkana, nämä päätöksentekijät ovat valtiotieteilijöitä, insinöörejä, lastentarhan opettajia ja copy writereita – eli konkreettisia vinkkejä maallikoiden kielellä, kiitos.

Sillä lopun viimein me kaikki haluamme kauniin ja toimivan kaupungin.